Seitsemän päivää yhteen suuntaan

Niittyjä! Niittyjä, jotka ihan oikeesti näyttää siltä, että kukaan ei ole niitä tänne raivannut minkään valtion tarkkailun alaisen päätöksen perusteella. Polku, ja siellä joku babushka meneekin. Oikeesti, ei mitään asvaltointia eikä mitään bussiyhteyksiä. Vain polkuja. Ihmisten polkuja, ja varmaan vielä enemmän karjapolkuja.

Eikä kukaan varmaan pölli sun hevosta vaikka se jää vapaaksi laiduntamaan. Kunhan ei nyt vaan unohdu mietiskelemään junaradalle.

Sitten ravintolavaunussa ois varmaan venäläistä meetvurstia.

Tuohon kylään on selvästi ostettu kauhee läjä sinistä aaltopeltiä. Ainakin sillä on vuorattu puolet kylän taloista. Aijjumalauta lautasantenni! Noilla on lautasantenni! Näkyyköhän niillä Canal plus? Aika jännä, et ne kattelee tuolla jotain Housen uusintoja kun seinät on sinistä aaltopeltiä ja pihassa seisoo lehmä. Vapaana.

Mitähän jos mäkin haluaisin lehmän meidän pihaan? Mitähän meidän naapurin täti sanois? Se on sellanen ullataalasmaa. Ei se varmaan tykkäis. Mä vaan hakisin joka aamu varastosta lypsyjakkaran ja menisin pihalle lypsämään lehmän ennen töihin menoa. Vois siinä sisäpihan parkkiksella tulla kyllä pian ahdastakin. Saiskohan sille laitettua autopaikalle oman majan?

Tuo mies on sokea ja sille on selvästi tehty ihonsiirto koko kasvoihin. Arvet vaan menee tuolla hiusrajassa. Mitähän sille on käynyt? Auto-onnettomuus tai joku? Joku iso onnettomuus? Joku mikä on täyttänyt koko sairaalan itkevillä omaisilla ja tuskan huudoilla. 

Niin kuin meillä silloin.

Tuo nainen opastaa sen joka paikkaan. Pitää sitä kädestä ja juttelee sille hiljaa koko ajan. Kertoo varmaan mitä se näkee: ”Tuossa on tuo hullu suomalainen lääkäri, joka voi pahoin silloin Irkutskin kohdalla”.

Mitä jos mä sittenkin ihan oikeesti jäisin johonki tänne? Seuraavalle pysäkille. Sen sijaan, että haen vaan jotain kaalipiirakoita, niin mä jäänki sinne. Ostan jonku kivan autotallin, johon voin laittaa sen lehmän. Sellasiakin täällä on. Ja sit mä opettelen venäjää ja meen johonkin kahvilaan töihin. Ehkä sitten joskus kun mä osaan tarpeeks hyvin venäjää, mä voin tehä vaikka mun omia töitä. Jos mä nyt enää koskaan haluan palata omiin töihini.

Tai ehkä mun silti pitää vielä palata kotiin. Mä en vaan mee enää töihin. Ainakaan pitkään aikaan. Tai vaikka meenkin niin en kyllä hoida mitään kriittisiä tiloja. Jotain lapsia voin rokottaa ja flunssasaikkua voin antaa. Ehkä mä en vaan enää voi ees astua koko rakennukseen. Ehkä mä vaan jään ajelemaan edestakaisin tällä junalla, enkä mee enää takaisin.

Täällä on oikeastaan aika mukavaa. Voi vain katsoo maisemia loputtomiin. Tai ainakin sen seitsemän päivää yhteen suuntaan. Ei tarvi päättää mitään, mutta silti on koko ajan matkalla johonkin, eikä kukaan voi sanoa, että en muka yrittäis tehdä asioille mitään. Kauheestihan mä mietin koko ajan.

Ja paljon tehokkaammin kuin terapeutin kanssa. Naapurihytin Viktor ymmärtää vähän englantia ja sitäkin enemmän elämän karuja tosiasioita. Mafiosona on kuulemma kokenut kaikenlaista. Ja nykyisin pappina varsinkin.

Oiskohan siellä kalaa vai lihaa tänään? Toivottavasti ainakin juuri tehtyä perunamuusia. Taidanpa kysyä naapurihytin Viktorin mukaan. Ehkä me mennään jonkun kivan kylän ohi samalla kun syödään. Sitten me voidaan taas arvailla mitä radan varrella seisovat ihmiset ajattelee. Se on paljon helpompaa kuin tajuta omia juttujaan.