Auringonlasku maalaa taivaan punaiseksi. Kuiva laakea aukio levittyy silmänkantamattomiin. Jossain kaukana se yhdistyy harmaana taivaanrantaa vasten piirtyviin vuoriin.
Siniset silmät ovat harmaantuneet vuosien saatossa. Nyt ne ovat enää vain huokaus entisestä. Katseessa ei ole enää sitä lapsen veikeyttä, jonka muistan vuosien takaa. Uurteiset posket korostuvat punertavan auringon viimeisten säteiden kohtelussa.
Takapihan puut ovat menettäneet kaikki lehtensä. Vähän niin kuin hän muistonsa. Yksi kerrallaan. Muistot palaavat vain hetkeksi, sitten ne taas katoavat. Eivätkä välttämättä koskaan enää palaa. Niin kuin eivät lehdetkään. Enää koskaan.
Talo näyttää rapistuneelta. Se oli joskus meren värinen. Hohtava karibianturkoosi, punaista aavikkoa vasten. Nyt se on harmaantunut, kuten hänen silmänsäkin. Maali hilseilee ja yhdistää talon sulavasti kuivana kituvaan aavikkoon. Aavikkoon, joka halkeilee, aivan kuin hänen paljaat jalkapohjansa, jotka ovat kulkeneet jo kauan.
Hän istuu natisevassa keinutuolissaan verannalla, jonka valkoiset pylväät ovat muuttuneet harmaaksi. Niin kuin kaikki muukin täällä. Kukkaruukut portailla ovat merkkinä siitä, että joskus täällä oli kukkaloistoa.
Hän rakasti kukkia. Kultaisena hohtava auringonkukkameri on vaikea kuvitella verannan vierelle. Mutta siellä se oli. Ja hän seisoi sen reunalla katselemassa aikaansaannostaan. Ilta-auringossa. Hengittäen syvään työnsä jälkien tuoksua. Pyyhkien multaiset kätensä haalarin jo valmiiksi tuhruiseen kankaaseen.
Nyt leveät hartiat ovat lysähtäneet kasaan. Hän näyttää varjolta entisestä. Käsivarret ovat niin kapeat, että vaate vain riippuu yllä, kuin tyhjän päällä. Vahvoina muistamani kämmenet lepäävät sylissä. Niiden uurteet kertovat työnteosta. Ennen niin rotevat kädet ovat nyt niin heiveröiset, kuin linnunpoikasen jalat, jotka kannattelevat vain täpärästi.
Seison tien päässä. Nyt jo kaukana talosta. Vieläkin kuvittelen näkeväni hänet istumassa keinutuolissaan. Tuoli keinuu hiljalleen aina hämärään saakka, kunnes sen yläpuolella hehkuva lyhty sammuu.
Talon itäpuolelle, taivaalle, vuorten yläpuolelle, syttyy kirkas tähti. Yhtä kirkas kuin hänen silmänsä, jotka muistan. Vuosien takaa.
P.S. Sori taas kun tuli näin pitkä. Ja ehkä karkas vähän (tai "vähän") meneen aiheen vierestäki. Voi hups.
Ihanaa Pieta! Mua alkoi ihan itkettää, kun mulle tuli ihan mieleen mun mummu, joka nukkui pois viime keväänä. Mummu sairasti alzheimerin tautia ja sun kertomus henkilön muistoista, käsistä, hartioista ja silmistä oli aivan kuin olisit kuvaillut mun mummua. Hienon tekstin kirjoitit! Ja kaikki vertauskuvat ja kuvailut olivat tosi eläviä ja aitoja :)
VastaaPoistaminna täälä haukkana ootellu selkeesti :DD tää on tosi kaihoisa ja nätti. mahtavia noi vertauskuvat ja todella osuvia. koskettava. ei tota paremmin vois kirjottaa, luontevasti rakentuu kuva henkilöistä ja ympäristöstä samaan aikaan. :)
VastaaPoistaLoistavaa ja lämminhenkistä kuvailua!
VastaaPoistaPidin erityisesti ilmaisuista "Nyt ne (siniset silmät) ovat enää vain huokaus entisestä" ja "Ennen niin rotevat kädet ovat nyt niin heiveröiset, kuin linnunpoikasen jalat, jotka kannattelevat vain täpärästi".
Eikä päähenkilön iästä ole epäselvyyttä.
Kaihoisa lopetus.
Tekstin pituus ok.
tyks.tyks, vaikka tuli murheellinen olo =/ noi vertauskuvat <3 voisitko kirjottaa kirjan ni mä lukisin sen - HETI
VastaaPoistaTää on tämmönen surullisen kaunis teksti. Rauhallinen tempo ja pystyy hyvin kuvittelemaan kaiken päässään. Hienosti kirjotettu!
VastaaPoistaKauniisti kuvailtu tilanne ja hienoja vertauskuvia. Eikä jäänyt epäselvyyttä henkilön iästä. Pituuskaan ei haitannut kyllä yhtään. Todella hyvin kirjoitettu!
VastaaPoistaAika selkeän kuvan maalasit henkilöstä ja miljööstä. Ei tarvinnut paljoakaan itte miettiä miltä mikäkin näyttäis. Kaihoisuuttakaan et ol säästelly. Se antoi hienon sävyn kerrontaan kuvailuineen päivineen.
VastaaPoista