Voi kunpa olisin ala-asteella tiennyt kuka on Keith Richards

Kaikki alkoi petroolin värisestä Papyrus-fontista jo yli kymmenen vuotta sitten. Olin varmaankin ala-asteen viimeisillä luokilla kun kirjoitusohjelmalla kikkaillessani sain yhtäkkiä valtaisia visioita nimenomaan tumman petroolin värisestä papyrus-fontista.

Itse asiassa inspiraatio oli niin valtaisa, että se sai minut kirjoittamaan monikymmensivuisen merirosvotarinan sen pohjalta. Täytyy tosin myöntää, että Renny Harlinin elokuva Kurkunleikkaajien saari saattoi EHKÄ ilmestyä samoihin aikoihin ja vaikuttaa minuun ihan huomaamattani.

Uppouduin silloiseen kirjoitustyöhön antaumuksella. Koin erittäin tärkeäksi, että henkilöhahmojen nimet ovat sopivia karskeille merimiehille. Sen vuoksi googletin tuntikausia löytääkseni oikeanlaiset nimet päähenkilölle, laivan kokille, mukana seikkailevalle apinalle sekä monille muille hahmoille. Apinan kirjoitin tarinaani, koska halusin olla erikoinen, enkä mukautua ”merirosvoilla on aina papukaija”-muottiin.

Nyt kun olen tätä kirjoittaessani ajatellut tarinaani enemmälti, olen itse asiassa erittäin vakuuttunut että Pirates of Caribbeanin juoni on pöllitty suoraan minun kymmenen vuotta sitten kirjoittamastani tekstistä. Tosin minun tarinani Jack ei ollut saanut vaikutteita Keith Richardsista. Ja juuri sen vuoksi tarinani ei varmaan koskaan menestynytkään.

Yläasteella unohdin toistaiseksi fantasiakirjallisuuden ja paneuduin kirjoituksissani vakavampiin aiheisiin. Kirjoitin ongelmanuorista, vähäosaisista ja kuolemasta tarinan jos toisenkin. Tällä kertaa inspiraatio ei ollut fontti vaan ympäristö ja median vaikutteet. Tai niin ainakin olettaisin.

Itse en tietenkään ollut millään lailla ongelmallinen nuori. Enkä edes oikeastaan valehtele. Isäni nimittäin kysyi minulta (kun olin varmaan 17) että: ”millon se sun murrosikä alkaa?”. Kai minä sitten purin kaikki ongelmanuoruutta aiheuttavat tekijät siihen, että kirjoitin ongelmanuorista. Tai sitten olin ongelmallinen vain salaa, joka on huomattavasti uskottavampi selitys.

   

Lukiossa reputin äidinkielenkurssin. Ja kehtaan väittää, että se johtui pelkästään siitä, että opettajani vainosi minua. Todisteena tästä minulla on tallessa kurssilla vaadittu nippu esseitä ja kirjoitelmia, joiden yläreunassa komeilee arvosanat skaalalla 8-10 ja tähän verraten sopimattoman vaatimaton numero todistuksessa. Reputuksen todellinen syy on säilynyt mysteerinä aina tähän päivään asti, ja näin tulee luultavimmin jatkumaan täältä ikuisuuteen. Lukioon en ole ainakaan menossa takaisin. En edes näin tärkeän asian tähden.

    

Kuten olettaa saattaa, parin numeron pudotus arvosanassa latistaa kirjoitusintoa aika vahvasti. Näin kävi ainakin minulle. Lukioaikana en kirjoittanut koulutöiden (ja messengerin) lisäksi mitään ylimääräistä. Siksi tuntuikin aika vaikealta lähteä hakeutumaan media-alan opintoihin kun lukion ja kahden vapaa vuoden aikana olin vieraantunut kirjoittamisesta kuin vastakeritty lammas villastaan.

    

Palataanpa sitten takaisin nykyhetkeen. Juuri eilen, kun kaivelin ulkoisen kovalevyni syövereistä turhaa poistettavaa tietoa, löysin myös samalla ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana kirjoittamiani tekstejä. Ja ainakin niistä raapustuksista huomasi, että villa oli kuin olikin kaukana lampaasta, voin kertoa.

    

Tämän surullisen tosiasian huomaaminen sai minut toivomaan, että tilanne on parantunut näiden muutaman opiskeluvuoden aikana edes hieman. Ihan niidenkin ihmisten puolesta, jotka joutuvat tekstejäni lehdistä lukemaan. 

    

Parannuksen toivominen tähän huolestuttavaan "lammas ilman villaa" -tilanteeseen oli siis päällimmäinen syy miksi hakeuduin tälle kurssille. Toinen syy oli tietysti se, että ajattelin kirjoittaa menestysromaanin ennen kolmeakymmentä ikävuotta.