Lumihiutaleet valuivat taivaalta. Taivas oli tumma lukuun ottamatta taivaanrannasta kajastavia kaupungin valoja. Ne heittivät oransseja piikkejä, kuin valokeihäitä, kohti taivasta. Ilmassa leijui kimaltelevaa lumihilettä. Sitä ei näe, ellei valo osu siihen. Metsänreuna oli tumma. Hän ei halunnut ajatella, mitä siellä voisi olla. Hän käveli vain aukiota pitkin eteenpäin. Taskulampun valokeila lakaisi hankea. Piirsi siihen kuvioita. Osoitti ylös taivaalle. Haki sieltä Otavaa.
Kertaakaan hän ei löytänyt sitä. Joka kerta uni katkesi siihen. Kun lumihileet leijuivat taskulampun valokeilassa ja tähdet katosivat niiden sekaan. Oliver oli nähnyt samaa unta jo monta kuukautta.
Huone oli pimeä. Ikkunasta kajasti kylmää tummuutta. Aamut olivat aina yhtä helvettiä, tämä jotenkin erityisesti. Lattia oli vähän normaalia kylmempi, pimeys vähän normaalia tummempi. Ja vesi vasten kasvoja, jotenkin niin paljon ilkeämpi.
Kävelymatka bussipysäkille oli lyhyt kesäisin, pitkä syksyisin ja talvisin se tuntui maratonilta. Ajatukset alkavat valua mielessä puolelta toiselle, kääntyen ympäri, poistuen, ja tullen takaisin erilaisina kuin lähtivät. Mitä jos? Entä jos? Mitä jos kaikki olisi muuttunut? Entä jos hän ei tulisikaan? Lumi narisi jaloissa ja keinutti tyynesti ajatuksia.
Linja-auton jarrut vingahtelivat pysähtyessä. Oven avautuessa lämmin ilma kuiskii jonossa odottavalle. Oliver muisti kuinka he olivat kesällä nousseet yhdessä bussiin. Ksenian hiukset olivat tuoksuneet laventelille ja laskeutuneet ruskettuneille olkapäille. Siitä oli kauan. Ihan liian kauan.
– Mihin asti olet matkalla? Bussikuski kysyy, katsoen samalla Oliveria kohotettujen, harmaiden ja tuuheiden kulmien alta.
– Lentoasemalle.
Ksenia oli itkenyt kun hän oli mennyt käymään. Oliver ei tiennyt mitä sanoa. Ksenia ei osannut selittää kunnolla. Ksenian siniset silmät olivat harmaat ja punaiset. Ne eivät loistaneet, kuten normaalisti. Ne olivat samalla täysin värittömät ja kuitenkin punaiset itkemisestä. Silmät eivät enää sanoneet mitään. Ne vain katsoivat tyhjyyteen ja välillä Oliver näki, että ne näkivät jotain. Jotain mitä Oliver ei pystynyt näkemään. Ksenia vain itki hysteerisesti täristen, eikä päästänyt Oliverin kädestä irti.
Kunnes sitten yhtenä päivänä, hän vain nousi sängyltä ja antoi Oliverin käden irrota omastaan. Hän keräsi tavaransa ja lähti.
Oliver seisoi lasin takana ja katsoi ulos. Pienkone laskeutui kiitoradalle. Aamu alkoi valjeta metsänrannassa. Kaikki oli niin valkoista. Harmaa sumu kietoi kaiken sisäänsä ja näytti vain osan todellisuutta. Oliver painoi kasvonsa alas ja hengitti syvään. Millainen Ksenia olisi? Olisiko hän oma itsensä? Olisiko hän samanlainen kuin lähtiessään? Kädet tärisivät. Silmäkulmastaan hän seurasi kun pienkoneen ovet avattiin ja ihmisiä alkoi tulla ulos. Kunnolla hän ei uskaltanut katsoa. Mitä jos Ksenia ei tulisikaan?
Pian ihmistungos väheni. Oliver tunsi olonsa turhautuneeksi. Hän kääntyi katsomaan ulos, sen jälkeen lähteäkseen. Tummat hiukset olivat piilossa pipon alla, eikä iho ollut enää ruskettunut. Oliver otti pari askelta ovelle. Ksenia näytti niin pieneltä ja heiveröiseltä. Oliver pysähtyi ja jäi vain katsomaan. Ksenia avasi oven ja astui sisälle keskittyen ravistelemaan lunta saappaistaan. Sitten hän nosti katseensa ja Oliver katsoi tarkkaan. Silmät eivät olleet enää punaiset tai harmaat. Ne eivät olleet enää sanattomat. Ne olivat täynnä tarinoita, mutta nyt ne olivat vain vielä syvemmät kuin ennen. Oliverista tuntui kuin hetkeäkään ei olisi kulunut viime näkemästä.
– Kaikki hyvin, Oliver huokaisi helpottuneena ja halasi Kseniaa pitkään.
Sinä yönä Oliver näki taas samaa unta. Hanki loisti valkoisena ja oranssit kaupungin valot hohtivat kaukaisuudessa. Ilmassa leijui kimaltelevaa lumihilettä. Sitä ei näe, ellei valo osu siihen. Hän käveli aukiolla taskulampun kanssa ja haki valokeilalla Otavaa. Tällä kertaa Otava oli helppo löytää. Oliver ehti kävellä vielä aukion läpi, aina metsänreunaan asti.
