Auringonlasku maalaa taivaan punaiseksi. Kuiva laakea aukio levittyy silmänkantamattomiin. Jossain kaukana se yhdistyy harmaana taivaanrantaa vasten piirtyviin vuoriin.
Siniset silmät ovat harmaantuneet vuosien saatossa. Nyt ne ovat enää vain huokaus entisestä. Katseessa ei ole enää sitä lapsen veikeyttä, jonka muistan vuosien takaa. Uurteiset posket korostuvat punertavan auringon viimeisten säteiden kohtelussa.
Takapihan puut ovat menettäneet kaikki lehtensä. Vähän niin kuin hän muistonsa. Yksi kerrallaan. Muistot palaavat vain hetkeksi, sitten ne taas katoavat. Eivätkä välttämättä koskaan enää palaa. Niin kuin eivät lehdetkään. Enää koskaan.
Talo näyttää rapistuneelta. Se oli joskus meren värinen. Hohtava karibianturkoosi, punaista aavikkoa vasten. Nyt se on harmaantunut, kuten hänen silmänsäkin. Maali hilseilee ja yhdistää talon sulavasti kuivana kituvaan aavikkoon. Aavikkoon, joka halkeilee, aivan kuin hänen paljaat jalkapohjansa, jotka ovat kulkeneet jo kauan.
Hän istuu natisevassa keinutuolissaan verannalla, jonka valkoiset pylväät ovat muuttuneet harmaaksi. Niin kuin kaikki muukin täällä. Kukkaruukut portailla ovat merkkinä siitä, että joskus täällä oli kukkaloistoa.
Hän rakasti kukkia. Kultaisena hohtava auringonkukkameri on vaikea kuvitella verannan vierelle. Mutta siellä se oli. Ja hän seisoi sen reunalla katselemassa aikaansaannostaan. Ilta-auringossa. Hengittäen syvään työnsä jälkien tuoksua. Pyyhkien multaiset kätensä haalarin jo valmiiksi tuhruiseen kankaaseen.
Nyt leveät hartiat ovat lysähtäneet kasaan. Hän näyttää varjolta entisestä. Käsivarret ovat niin kapeat, että vaate vain riippuu yllä, kuin tyhjän päällä. Vahvoina muistamani kämmenet lepäävät sylissä. Niiden uurteet kertovat työnteosta. Ennen niin rotevat kädet ovat nyt niin heiveröiset, kuin linnunpoikasen jalat, jotka kannattelevat vain täpärästi.
Seison tien päässä. Nyt jo kaukana talosta. Vieläkin kuvittelen näkeväni hänet istumassa keinutuolissaan. Tuoli keinuu hiljalleen aina hämärään saakka, kunnes sen yläpuolella hehkuva lyhty sammuu.
Talon itäpuolelle, taivaalle, vuorten yläpuolelle, syttyy kirkas tähti. Yhtä kirkas kuin hänen silmänsä, jotka muistan. Vuosien takaa.
P.S. Sori taas kun tuli näin pitkä. Ja ehkä karkas vähän (tai "vähän") meneen aiheen vierestäki. Voi hups.
