Rakkautta on likaiset kahvikupit ja Nokia N 8

Luumuista se ei tykkää, vaikka karhukopla sen lukemassa pokkarissa tykkääkin. Niitä pokkareita on aina joka paikassa, ja mä valitan sille siitä. Vaikka silti kiltisti aina kerään ne ja laitan takaisin paikalleen. Toinen mitä se aina jättää joka paikkaan on kahvimukit. Niistäkin mä aina valitan sille, vaikka silti aina nätisti kerään ne ja vien tiskipöydälle. Mutta ei altaan viereen, vaan kahvinkeittimen viereen, että niitä voi käyttää vielä uudestaan. Se ei halua tehdä lisää tiskiä, koska se tiskaa.

Vihreistä remmeistä se tykkää. Niitä se ostaa aina halpa-hallista. Sitten se syö niitä olohuoneen lattialla niin, että sokerinmurusia on joka paikassa. Siitä mä en sille valita, koska se imuroi. Tai ainakin sitten kun mä ensin muistutan sitä siitä.

Sen isä on rekkakuski, mutta sitä ei rekat kiinnosta. Mikä on vaan hyvä asia, koska ei ne muakaan kiinnosta. Olis se nyt aika tylsä jutella rekoista samalla ku syödään mäkkärisafkaa. On paljon kivempi kattoa yhdessä zombi-invaasiosta tai jostain post-apokalyptisesta skenestä kertovaa leffaa. Paitsi zombit ei kyllä sovi katsottavaksi kun pitää syödä. Siis mun mielestä, mutta sitä ne ei haittaa.

Välillä mä juttelen sen kanssa Nokia N kasista. Koska se haluaa jutella siitä. Ja mä oon sen vaimoke, mun pitää tykätä siitä että se tykkää siitä. N kasin piti tulla markkinoille syyskuussa, mutta ei se sitten kuulemma tuukaan. Ja siitä se ei tykkää. Nytki se tuolla sitä itkee. Ainakin sisimmässään, mä tiedän sen, koska oon sen vaimoke, ja mun kuuluu tietää se.  

Me ei koskaan olla hiljaa. Me vaikka älistään jotain tai jopa lauletaan jotain. Mutta yleensä vain kotona kahdestaan. Kerran me tosin laulettiin Samuli Edelmanin ja Sanin yhteisbiisi Singstarissa. Vaikka ei se oikeestaan laulanu, kun se unohti laulaa. Mutta ei se mitään, ei sille aina mitään voi jos on niin oravoitunut, ettei pysty keskittyä.

Meillä asuu kolme henkilöä, minä, se ja sen xbox. Seuraavan kerran kun me muutetaan, voisin koittaa ”vahingossa” kadottaa xboxin. Mä luulen kuitenkin, että se ei onnistuis, koska se on ainoa esine minkä se varmistaa pääsevän perille. Mutta ei se oikeastaan haittaa, koska se viihtyy xboxin äärellä hyvin tuntikaupalla ja mä saan olla ihan rauhassa.

Jos se musta riippuu, niin me ei koskaan muuteta lähellekään Kemijokea eikä myöskään Helsinkiin. Ei sekään kyllä halua muuttaa pohjoiseen. Eikä kyllä Helsinkiinkään. Vaikka luultavasti me joskus joudutaan muuttamaan Helsinkiin, koska en kuitenkaan saa töitä mistään muualta. Se on niin hyvällä alalla että se saa töitä ihan koska vaan ja mistä vaan. Niin ne tietokonenörtit yleensä tekee.

Sen silmät on aina siniset. Yyterissä kesäpäivänä ne näyttää Karibian mereltä, muutoin hieman violetin sinisiltä. Ruuhkanvilkas Mannerheimintiekin on tylsempi kuin sen silmät. Koska sen silmistä näkee kaiken, mitä se ihminen on ja mitä sen päässä liikkuu. Tai ainakin mä nään, koska oon sen vaimoke. Ja tykkään siitä.

Se ei aina taida tietää mitä mun päässä liikkuu, mutta ei se kuulemma haittaa. Koska se tykkää musta. 

Ja ai niin: jos me joskus eksytään samoihin häihin. Ja ne sattuu olemaan vieläpä molempien omat. Niin sillä on paras olla samanlainen liivi kuin Mentalistilla oli viime jaksossa.

P.S.

Oravoitunut = hämääntyy helposti ulkoisista ärsykkeistä vrt. koirat oravista.

Niin ja anteeks ku tästä tuli niin pitkä.

Voi kunpa olisin ala-asteella tiennyt kuka on Keith Richards

Kaikki alkoi petroolin värisestä Papyrus-fontista jo yli kymmenen vuotta sitten. Olin varmaankin ala-asteen viimeisillä luokilla kun kirjoitusohjelmalla kikkaillessani sain yhtäkkiä valtaisia visioita nimenomaan tumman petroolin värisestä papyrus-fontista.

Itse asiassa inspiraatio oli niin valtaisa, että se sai minut kirjoittamaan monikymmensivuisen merirosvotarinan sen pohjalta. Täytyy tosin myöntää, että Renny Harlinin elokuva Kurkunleikkaajien saari saattoi EHKÄ ilmestyä samoihin aikoihin ja vaikuttaa minuun ihan huomaamattani.

Uppouduin silloiseen kirjoitustyöhön antaumuksella. Koin erittäin tärkeäksi, että henkilöhahmojen nimet ovat sopivia karskeille merimiehille. Sen vuoksi googletin tuntikausia löytääkseni oikeanlaiset nimet päähenkilölle, laivan kokille, mukana seikkailevalle apinalle sekä monille muille hahmoille. Apinan kirjoitin tarinaani, koska halusin olla erikoinen, enkä mukautua ”merirosvoilla on aina papukaija”-muottiin.

Nyt kun olen tätä kirjoittaessani ajatellut tarinaani enemmälti, olen itse asiassa erittäin vakuuttunut että Pirates of Caribbeanin juoni on pöllitty suoraan minun kymmenen vuotta sitten kirjoittamastani tekstistä. Tosin minun tarinani Jack ei ollut saanut vaikutteita Keith Richardsista. Ja juuri sen vuoksi tarinani ei varmaan koskaan menestynytkään.

Yläasteella unohdin toistaiseksi fantasiakirjallisuuden ja paneuduin kirjoituksissani vakavampiin aiheisiin. Kirjoitin ongelmanuorista, vähäosaisista ja kuolemasta tarinan jos toisenkin. Tällä kertaa inspiraatio ei ollut fontti vaan ympäristö ja median vaikutteet. Tai niin ainakin olettaisin.

Itse en tietenkään ollut millään lailla ongelmallinen nuori. Enkä edes oikeastaan valehtele. Isäni nimittäin kysyi minulta (kun olin varmaan 17) että: ”millon se sun murrosikä alkaa?”. Kai minä sitten purin kaikki ongelmanuoruutta aiheuttavat tekijät siihen, että kirjoitin ongelmanuorista. Tai sitten olin ongelmallinen vain salaa, joka on huomattavasti uskottavampi selitys.

   

Lukiossa reputin äidinkielenkurssin. Ja kehtaan väittää, että se johtui pelkästään siitä, että opettajani vainosi minua. Todisteena tästä minulla on tallessa kurssilla vaadittu nippu esseitä ja kirjoitelmia, joiden yläreunassa komeilee arvosanat skaalalla 8-10 ja tähän verraten sopimattoman vaatimaton numero todistuksessa. Reputuksen todellinen syy on säilynyt mysteerinä aina tähän päivään asti, ja näin tulee luultavimmin jatkumaan täältä ikuisuuteen. Lukioon en ole ainakaan menossa takaisin. En edes näin tärkeän asian tähden.

    

Kuten olettaa saattaa, parin numeron pudotus arvosanassa latistaa kirjoitusintoa aika vahvasti. Näin kävi ainakin minulle. Lukioaikana en kirjoittanut koulutöiden (ja messengerin) lisäksi mitään ylimääräistä. Siksi tuntuikin aika vaikealta lähteä hakeutumaan media-alan opintoihin kun lukion ja kahden vapaa vuoden aikana olin vieraantunut kirjoittamisesta kuin vastakeritty lammas villastaan.

    

Palataanpa sitten takaisin nykyhetkeen. Juuri eilen, kun kaivelin ulkoisen kovalevyni syövereistä turhaa poistettavaa tietoa, löysin myös samalla ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana kirjoittamiani tekstejä. Ja ainakin niistä raapustuksista huomasi, että villa oli kuin olikin kaukana lampaasta, voin kertoa.

    

Tämän surullisen tosiasian huomaaminen sai minut toivomaan, että tilanne on parantunut näiden muutaman opiskeluvuoden aikana edes hieman. Ihan niidenkin ihmisten puolesta, jotka joutuvat tekstejäni lehdistä lukemaan. 

    

Parannuksen toivominen tähän huolestuttavaan "lammas ilman villaa" -tilanteeseen oli siis päällimmäinen syy miksi hakeuduin tälle kurssille. Toinen syy oli tietysti se, että ajattelin kirjoittaa menestysromaanin ennen kolmeakymmentä ikävuotta.