Metsänreuna oli tumma

Lumihiutaleet valuivat taivaalta. Taivas oli tumma lukuun ottamatta taivaanrannasta kajastavia kaupungin valoja. Ne heittivät oransseja piikkejä, kuin valokeihäitä, kohti taivasta. Ilmassa leijui kimaltelevaa lumihilettä. Sitä ei näe, ellei valo osu siihen. Metsänreuna oli tumma. Hän ei halunnut ajatella, mitä siellä voisi olla. Hän käveli vain aukiota pitkin eteenpäin. Taskulampun valokeila lakaisi hankea. Piirsi siihen kuvioita. Osoitti ylös taivaalle. Haki sieltä Otavaa.

Kertaakaan hän ei löytänyt sitä. Joka kerta uni katkesi siihen. Kun lumihileet leijuivat taskulampun valokeilassa ja tähdet katosivat niiden sekaan. Oliver oli nähnyt samaa unta jo monta kuukautta.

Huone oli pimeä. Ikkunasta kajasti kylmää tummuutta. Aamut olivat aina yhtä helvettiä, tämä jotenkin erityisesti. Lattia oli vähän normaalia kylmempi, pimeys vähän normaalia tummempi. Ja vesi vasten kasvoja, jotenkin niin paljon ilkeämpi.

Kävelymatka bussipysäkille oli lyhyt kesäisin, pitkä syksyisin ja talvisin se tuntui maratonilta. Ajatukset alkavat valua mielessä puolelta toiselle, kääntyen ympäri, poistuen, ja tullen takaisin erilaisina kuin lähtivät. Mitä jos? Entä jos? Mitä jos kaikki olisi muuttunut? Entä jos hän ei tulisikaan? Lumi narisi jaloissa ja keinutti tyynesti ajatuksia.

Linja-auton jarrut vingahtelivat pysähtyessä. Oven avautuessa lämmin ilma kuiskii jonossa odottavalle. Oliver muisti kuinka he olivat kesällä nousseet yhdessä bussiin. Ksenian hiukset olivat tuoksuneet laventelille ja laskeutuneet ruskettuneille olkapäille. Siitä oli kauan. Ihan liian kauan.

– Mihin asti olet matkalla? Bussikuski kysyy, katsoen samalla Oliveria kohotettujen, harmaiden ja tuuheiden kulmien alta.

– Lentoasemalle.

Ksenia oli itkenyt kun hän oli mennyt käymään. Oliver ei tiennyt mitä sanoa. Ksenia ei osannut selittää kunnolla. Ksenian siniset silmät olivat harmaat ja punaiset. Ne eivät loistaneet, kuten normaalisti. Ne olivat samalla täysin värittömät ja kuitenkin punaiset itkemisestä. Silmät eivät enää sanoneet mitään. Ne vain katsoivat tyhjyyteen ja välillä Oliver näki, että ne näkivät jotain. Jotain mitä Oliver ei pystynyt näkemään. Ksenia vain itki hysteerisesti täristen, eikä päästänyt Oliverin kädestä irti.

Kunnes sitten yhtenä päivänä, hän vain nousi sängyltä ja antoi Oliverin käden irrota omastaan. Hän keräsi tavaransa ja lähti. 

Oliver seisoi lasin takana ja katsoi ulos. Pienkone laskeutui kiitoradalle. Aamu alkoi valjeta metsänrannassa. Kaikki oli niin valkoista. Harmaa sumu kietoi kaiken sisäänsä ja näytti vain osan todellisuutta. Oliver painoi kasvonsa alas ja hengitti syvään. Millainen Ksenia olisi? Olisiko hän oma itsensä? Olisiko hän samanlainen kuin lähtiessään? Kädet tärisivät. Silmäkulmastaan hän seurasi kun pienkoneen ovet avattiin ja ihmisiä alkoi tulla ulos. Kunnolla hän ei uskaltanut katsoa. Mitä jos Ksenia ei tulisikaan?

Pian ihmistungos väheni. Oliver tunsi olonsa turhautuneeksi. Hän kääntyi katsomaan ulos, sen jälkeen lähteäkseen. Tummat hiukset olivat piilossa pipon alla, eikä iho ollut enää ruskettunut. Oliver otti pari askelta ovelle. Ksenia näytti niin pieneltä ja heiveröiseltä. Oliver pysähtyi ja jäi vain katsomaan. Ksenia avasi oven ja astui sisälle keskittyen ravistelemaan lunta saappaistaan.  Sitten hän nosti katseensa ja Oliver katsoi tarkkaan. Silmät eivät olleet enää punaiset tai harmaat. Ne eivät olleet enää sanattomat. Ne olivat täynnä tarinoita, mutta nyt ne olivat vain vielä syvemmät kuin ennen. Oliverista tuntui kuin hetkeäkään ei olisi kulunut viime näkemästä.

– Kaikki hyvin, Oliver huokaisi helpottuneena ja halasi Kseniaa pitkään.

Sinä yönä Oliver näki taas samaa unta. Hanki loisti valkoisena ja oranssit kaupungin valot hohtivat kaukaisuudessa. Ilmassa leijui kimaltelevaa lumihilettä. Sitä ei näe, ellei valo osu siihen. Hän käveli aukiolla taskulampun kanssa ja haki valokeilalla Otavaa. Tällä kertaa Otava oli helppo löytää. Oliver ehti kävellä vielä aukion läpi, aina metsänreunaan asti. 

Hyvää uutta vuotta ja onnea uuteen kotiin!

Eihän se pystyny nukkumaan koko yönä. Pyöriskeli vaan sängyssä ja huokaili turhautuneena. Oikeastaan se oli onni onnettomuudessa. Onni oli myös se, että se on niin herkkä äänille, ettei saanut rauhaa naapurin riitaviinaa juoneelta pariskunnalta. ”Nyt jumalauta” se mutisi painaen päätään tyynyynsä. Onni oli myös se, että me muutettiin juuri sinä päivänä. Meillä ei vielä ollut olohuoneeseen sohvaa tai makkariin kalusteita, joten me nukuttiin keskellä olohuoneen lattiaa.  

Koko edeltävä päivä oli ollut tosi raskas ja stressaava. Sen päivä oli pilalla jo heti aamusta kun muuttoauto saapui paikalle tunnin myöhässä. Kun auttavat kädet lähtivät omille teilleen uudenvuodenjuhliin, jäimme kahden jääkylmään kämppään. Lämmitys oli ollut poissa päältä viimeisen kuukauden ajan ja ulkona oli jatkuvasti parikymmentä astetta pakkasta. Siitä huolimatta, että välillä näytti siltä, että kohta siltä pääsee itku, se otti tiskiharjan raivokkaaseen käteensä ja harjasi kylppärin laatoista taas valkoisia. Se oli ehkä vähiten iloisin uudenvuodenyö mitä on koskaan ollut.

Yleensä se nukahtaa ensin, mutta nyt se ei siis saanut unta. Toisin kuin minä, joka sammuin melko nopeasti sen jälkeen kun lopulta oltiin saatu tärkeimmät tavarat paikalleen. Siinä se sitten ärisi ja tuhisi ainakin aina silloin kun vähän havahduin. Ja sitä jatkui ainakin viiteen asti aamuyöhön. Naapurit tais tulla silloin baarista kotiin, ainakin siitä älämölöstä päätellen.

Ihan yhtäkkiä se sitten hyppää sängylle seisomaan. Havahdun ja yritän katsoa, että mitä helvettiä nyt tällä kertaa. ”Tulipalo” se sanoo kerran ja toisen kerran vähän kovempaa. En ehtinyt saada silmiä edes kunnolla kiskottua auki, kun se roikkuu jo puhelimen päässä soittamassa hätäkeskukseen. Nousen myös sängylle seisomaan, että näen korkealla olevista ikkunoista ulos. Vastapäätä olevan talon oikeanpuoleinen ikkuna sylkee tulta ja seinälaatat poksahtelevat ilkeästi. 

Kun se sai puhelun loppumaan se vaan katsoi pihalle ja selitti silmät kauhusta pyöreänä mitä oli tapahtunut. Kuulemma näki ensin seinällä punaista lepattavaa valoa, joka ei mennyt ohi. Sitten se kuulemma kuuli jonkun miehen huutavan epätoivoisesti ja ikkunoiden särkyvän. 

Se kuunteli kuinka hälytysajoneuvon sireenit ulvoi. 

Sitten se vaan purskahti itkuun. Tai ei oikeastaan, ensin se dokumentoivana viestintäläisenä otti pari kuvaa. SITTEN se purskahti itkuun.

Aikavyöhykkeiden välissä

Ihan sama.

Ei se nyt tämän hetken juttu oo.

Huomenna sitten...

Ehkä.

Ihan vähän,

vielä katselen.

Ja ihan hitusen

mä mietiskelen.

Mihin tämän laittais?

Mitäs tänään syötäis?

Koska tulee vuoret?

Missä on ne vuohet?

Mulla ei oo kiire mihinkään.

Ei täällä tiedä aikakaan,

mitä on.

Parempi vaan kun vähän järkeillään,

ja ihan hissukseen,

vielä vähän lisää...

Mietitään.

Seitsemän päivää yhteen suuntaan

Niittyjä! Niittyjä, jotka ihan oikeesti näyttää siltä, että kukaan ei ole niitä tänne raivannut minkään valtion tarkkailun alaisen päätöksen perusteella. Polku, ja siellä joku babushka meneekin. Oikeesti, ei mitään asvaltointia eikä mitään bussiyhteyksiä. Vain polkuja. Ihmisten polkuja, ja varmaan vielä enemmän karjapolkuja.

Eikä kukaan varmaan pölli sun hevosta vaikka se jää vapaaksi laiduntamaan. Kunhan ei nyt vaan unohdu mietiskelemään junaradalle.

Sitten ravintolavaunussa ois varmaan venäläistä meetvurstia.

Tuohon kylään on selvästi ostettu kauhee läjä sinistä aaltopeltiä. Ainakin sillä on vuorattu puolet kylän taloista. Aijjumalauta lautasantenni! Noilla on lautasantenni! Näkyyköhän niillä Canal plus? Aika jännä, et ne kattelee tuolla jotain Housen uusintoja kun seinät on sinistä aaltopeltiä ja pihassa seisoo lehmä. Vapaana.

Mitähän jos mäkin haluaisin lehmän meidän pihaan? Mitähän meidän naapurin täti sanois? Se on sellanen ullataalasmaa. Ei se varmaan tykkäis. Mä vaan hakisin joka aamu varastosta lypsyjakkaran ja menisin pihalle lypsämään lehmän ennen töihin menoa. Vois siinä sisäpihan parkkiksella tulla kyllä pian ahdastakin. Saiskohan sille laitettua autopaikalle oman majan?

Tuo mies on sokea ja sille on selvästi tehty ihonsiirto koko kasvoihin. Arvet vaan menee tuolla hiusrajassa. Mitähän sille on käynyt? Auto-onnettomuus tai joku? Joku iso onnettomuus? Joku mikä on täyttänyt koko sairaalan itkevillä omaisilla ja tuskan huudoilla. 

Niin kuin meillä silloin.

Tuo nainen opastaa sen joka paikkaan. Pitää sitä kädestä ja juttelee sille hiljaa koko ajan. Kertoo varmaan mitä se näkee: ”Tuossa on tuo hullu suomalainen lääkäri, joka voi pahoin silloin Irkutskin kohdalla”.

Mitä jos mä sittenkin ihan oikeesti jäisin johonki tänne? Seuraavalle pysäkille. Sen sijaan, että haen vaan jotain kaalipiirakoita, niin mä jäänki sinne. Ostan jonku kivan autotallin, johon voin laittaa sen lehmän. Sellasiakin täällä on. Ja sit mä opettelen venäjää ja meen johonkin kahvilaan töihin. Ehkä sitten joskus kun mä osaan tarpeeks hyvin venäjää, mä voin tehä vaikka mun omia töitä. Jos mä nyt enää koskaan haluan palata omiin töihini.

Tai ehkä mun silti pitää vielä palata kotiin. Mä en vaan mee enää töihin. Ainakaan pitkään aikaan. Tai vaikka meenkin niin en kyllä hoida mitään kriittisiä tiloja. Jotain lapsia voin rokottaa ja flunssasaikkua voin antaa. Ehkä mä en vaan enää voi ees astua koko rakennukseen. Ehkä mä vaan jään ajelemaan edestakaisin tällä junalla, enkä mee enää takaisin.

Täällä on oikeastaan aika mukavaa. Voi vain katsoo maisemia loputtomiin. Tai ainakin sen seitsemän päivää yhteen suuntaan. Ei tarvi päättää mitään, mutta silti on koko ajan matkalla johonkin, eikä kukaan voi sanoa, että en muka yrittäis tehdä asioille mitään. Kauheestihan mä mietin koko ajan.

Ja paljon tehokkaammin kuin terapeutin kanssa. Naapurihytin Viktor ymmärtää vähän englantia ja sitäkin enemmän elämän karuja tosiasioita. Mafiosona on kuulemma kokenut kaikenlaista. Ja nykyisin pappina varsinkin.

Oiskohan siellä kalaa vai lihaa tänään? Toivottavasti ainakin juuri tehtyä perunamuusia. Taidanpa kysyä naapurihytin Viktorin mukaan. Ehkä me mennään jonkun kivan kylän ohi samalla kun syödään. Sitten me voidaan taas arvailla mitä radan varrella seisovat ihmiset ajattelee. Se on paljon helpompaa kuin tajuta omia juttujaan.

Ammatinvalintakysymys

- Vai meinaa neiti liftata pois täältä… Eikö meijän ”landepaukkujen” lavatanssit kiinnosta?

- No ei kiinnosta ei. Kuka haluaa viettää juhannuksensa heinäladon takana korkkarit

  lehmänpaskassa? Tää ei niin lukenu mun sopparissa.

- Ammatinvalintakysymys. Keikkailevan artistin ammatin varjopuoli: aina ei voi hyysätä 

  Hesassa. Sano ykski hyvä syy miks mun pitäs tollanen snobi viedä pois täältä. Lehmän 

  paska vois tehä sulle vaan hyvää.

- No ainakin sä voit sit kertoo kavereilles, että pääsit saatille. Sitä paitsi, ihan vaan omaksi     

  puolustuksekseni voin sanoa, lehmänpaska ei paranna lavakarismaa.

- Hyppää nyt kyytiin sit, mut rapsit ne lehmänpaskat pois siitä kengästä tai autoon ei oo   

  asiaa. Mul on uudet kuppipenkit. 

Olihan tää aika jäätävää paskaa. 

Karibianturkoosi

Auringonlasku maalaa taivaan punaiseksi. Kuiva laakea aukio levittyy silmänkantamattomiin. Jossain kaukana se yhdistyy harmaana taivaanrantaa vasten piirtyviin vuoriin.

Siniset silmät ovat harmaantuneet vuosien saatossa. Nyt ne ovat enää vain huokaus entisestä. Katseessa ei ole enää sitä lapsen veikeyttä, jonka muistan vuosien takaa. Uurteiset posket korostuvat punertavan auringon viimeisten säteiden kohtelussa.

Takapihan puut ovat menettäneet kaikki lehtensä. Vähän niin kuin hän muistonsa. Yksi kerrallaan. Muistot palaavat vain hetkeksi, sitten ne taas katoavat. Eivätkä välttämättä koskaan enää palaa. Niin kuin eivät lehdetkään. Enää koskaan.

Talo näyttää rapistuneelta. Se oli joskus meren värinen. Hohtava karibianturkoosi, punaista aavikkoa vasten. Nyt se on harmaantunut, kuten hänen silmänsäkin. Maali hilseilee ja yhdistää talon sulavasti kuivana kituvaan aavikkoon. Aavikkoon, joka halkeilee, aivan kuin hänen paljaat jalkapohjansa, jotka ovat kulkeneet jo kauan.

Hän istuu natisevassa keinutuolissaan verannalla, jonka valkoiset pylväät ovat muuttuneet harmaaksi. Niin kuin kaikki muukin täällä. Kukkaruukut portailla ovat merkkinä siitä, että joskus täällä oli kukkaloistoa.

Hän rakasti kukkia. Kultaisena hohtava auringonkukkameri on vaikea kuvitella verannan vierelle. Mutta siellä se oli. Ja hän seisoi sen reunalla katselemassa aikaansaannostaan. Ilta-auringossa. Hengittäen syvään työnsä jälkien tuoksua. Pyyhkien multaiset kätensä haalarin jo valmiiksi tuhruiseen kankaaseen.

Nyt leveät hartiat ovat lysähtäneet kasaan. Hän näyttää varjolta entisestä. Käsivarret ovat niin kapeat, että vaate vain riippuu yllä, kuin tyhjän päällä. Vahvoina muistamani kämmenet lepäävät sylissä. Niiden uurteet kertovat työnteosta. Ennen niin rotevat kädet ovat nyt niin heiveröiset, kuin linnunpoikasen jalat, jotka kannattelevat vain täpärästi.  

Seison tien päässä. Nyt jo kaukana talosta. Vieläkin kuvittelen näkeväni hänet istumassa keinutuolissaan. Tuoli keinuu hiljalleen aina hämärään saakka, kunnes sen yläpuolella hehkuva lyhty sammuu.

Talon itäpuolelle, taivaalle, vuorten yläpuolelle, syttyy kirkas tähti. Yhtä kirkas kuin hänen silmänsä, jotka muistan. Vuosien takaa.

P.S. Sori taas kun tuli näin pitkä. Ja ehkä karkas vähän (tai "vähän") meneen aiheen vierestäki. Voi hups.

Rakkautta on likaiset kahvikupit ja Nokia N 8

Luumuista se ei tykkää, vaikka karhukopla sen lukemassa pokkarissa tykkääkin. Niitä pokkareita on aina joka paikassa, ja mä valitan sille siitä. Vaikka silti kiltisti aina kerään ne ja laitan takaisin paikalleen. Toinen mitä se aina jättää joka paikkaan on kahvimukit. Niistäkin mä aina valitan sille, vaikka silti aina nätisti kerään ne ja vien tiskipöydälle. Mutta ei altaan viereen, vaan kahvinkeittimen viereen, että niitä voi käyttää vielä uudestaan. Se ei halua tehdä lisää tiskiä, koska se tiskaa.

Vihreistä remmeistä se tykkää. Niitä se ostaa aina halpa-hallista. Sitten se syö niitä olohuoneen lattialla niin, että sokerinmurusia on joka paikassa. Siitä mä en sille valita, koska se imuroi. Tai ainakin sitten kun mä ensin muistutan sitä siitä.

Sen isä on rekkakuski, mutta sitä ei rekat kiinnosta. Mikä on vaan hyvä asia, koska ei ne muakaan kiinnosta. Olis se nyt aika tylsä jutella rekoista samalla ku syödään mäkkärisafkaa. On paljon kivempi kattoa yhdessä zombi-invaasiosta tai jostain post-apokalyptisesta skenestä kertovaa leffaa. Paitsi zombit ei kyllä sovi katsottavaksi kun pitää syödä. Siis mun mielestä, mutta sitä ne ei haittaa.

Välillä mä juttelen sen kanssa Nokia N kasista. Koska se haluaa jutella siitä. Ja mä oon sen vaimoke, mun pitää tykätä siitä että se tykkää siitä. N kasin piti tulla markkinoille syyskuussa, mutta ei se sitten kuulemma tuukaan. Ja siitä se ei tykkää. Nytki se tuolla sitä itkee. Ainakin sisimmässään, mä tiedän sen, koska oon sen vaimoke, ja mun kuuluu tietää se.  

Me ei koskaan olla hiljaa. Me vaikka älistään jotain tai jopa lauletaan jotain. Mutta yleensä vain kotona kahdestaan. Kerran me tosin laulettiin Samuli Edelmanin ja Sanin yhteisbiisi Singstarissa. Vaikka ei se oikeestaan laulanu, kun se unohti laulaa. Mutta ei se mitään, ei sille aina mitään voi jos on niin oravoitunut, ettei pysty keskittyä.

Meillä asuu kolme henkilöä, minä, se ja sen xbox. Seuraavan kerran kun me muutetaan, voisin koittaa ”vahingossa” kadottaa xboxin. Mä luulen kuitenkin, että se ei onnistuis, koska se on ainoa esine minkä se varmistaa pääsevän perille. Mutta ei se oikeastaan haittaa, koska se viihtyy xboxin äärellä hyvin tuntikaupalla ja mä saan olla ihan rauhassa.

Jos se musta riippuu, niin me ei koskaan muuteta lähellekään Kemijokea eikä myöskään Helsinkiin. Ei sekään kyllä halua muuttaa pohjoiseen. Eikä kyllä Helsinkiinkään. Vaikka luultavasti me joskus joudutaan muuttamaan Helsinkiin, koska en kuitenkaan saa töitä mistään muualta. Se on niin hyvällä alalla että se saa töitä ihan koska vaan ja mistä vaan. Niin ne tietokonenörtit yleensä tekee.

Sen silmät on aina siniset. Yyterissä kesäpäivänä ne näyttää Karibian mereltä, muutoin hieman violetin sinisiltä. Ruuhkanvilkas Mannerheimintiekin on tylsempi kuin sen silmät. Koska sen silmistä näkee kaiken, mitä se ihminen on ja mitä sen päässä liikkuu. Tai ainakin mä nään, koska oon sen vaimoke. Ja tykkään siitä.

Se ei aina taida tietää mitä mun päässä liikkuu, mutta ei se kuulemma haittaa. Koska se tykkää musta. 

Ja ai niin: jos me joskus eksytään samoihin häihin. Ja ne sattuu olemaan vieläpä molempien omat. Niin sillä on paras olla samanlainen liivi kuin Mentalistilla oli viime jaksossa.

P.S.

Oravoitunut = hämääntyy helposti ulkoisista ärsykkeistä vrt. koirat oravista.

Niin ja anteeks ku tästä tuli niin pitkä.